Arkkipiispaa ei voi syyttää virka-asunnostaan, muuta kuin että hän
kehtaa asua siinä, mutta silti virka-asunto edustaa mielestäni kaikkea
mikä on epäkristillistä luterilaisessa kirkossa. Kun arkkipiispa avasi
remontoidun virka-asuntonsa ovet yleisölle viime viikolla, veti
arkkipiispantalo niin paljon ihmisiä paikalle, noin 600 ihmistä
kahdessa tunnissa, että kaikille ei riittänyt kahviakaan
tarjottavaksi. Tätä tosiasiaa Turun Sanomat (8.3.) sitten uutisoi
otsikolla: “Kansan mieleen.”
Paikalle vääntäytynyt väki oli Turun Sanomien mukaan näkemästään niin
ihastuksissaan, että kirkollisveron maksajille lankeava 3,3 miljoonan
euron remonttilaskukin tuntui aivan kohtuulliselta. Jokainen kirkon
jäsen maksoi siis euron Kari Mäkisen asunnon remontista. Kuinkahan
moni käyneistä oli kirkollisveron maksajia? Kuinkahan moni oikeasti
ajattelee, että tuo raha oli hyvin tai kristillisesti käytetty? Minä
en ainakaan ajattele.
Kristillinen kirkko alkoi pienenä protestiliikkeenä, mutta kun keisari
Konstantinus kääntyi kristinuskoon vuonna 312, kirkollisesta urasta
tuli houkutteleva vaihtoehto keisarikunnan ylimystölle. Yhtäkkiä
halveksittu luottamustehtävä tarjosikin rahaa ja vaikutusvaltaa.
Hurskas, askeettinen ja alipalkattu vapaaehtoisten joukko vaihtui
korkeasti palkattuihin uraohjuksiin. Siihen mennessä kristillinen
kirkko oli kärsimystensä keskellä kasvanut keskimäärin noin
viidentoista prosentin vuosivauhdilla kolmensadan vuoden ajan, mutta
sitten kasvu hidastui ja lopulta pysähtyi.
Mutta kirkko ei kuollut, vaan virallisen kirkon alla, sisällä ja
ulkopuolella, vapaaehtoisten askeettien armeija jatkoi kristillistä
palvelutehtäväänsä. Joskus mentiin eteenpäin ja joskus taaksepäin,
mutta ei sitoutuneiden askeettien joukko ei sentään koskaan kokonaan
kadonnut. Eikä se joukko ole kadonnut Suomestakaan. Luterilaisella
kirkollakin on vieläkin pieni pyyteettömien palvelijoiden ja
vapaaehtoisten joukko, jotka osallistuvat jumalanpalveluksiin, kutovat
sukkia, osallistuvat yhteisvastuukeräyksiin, järjestävät tilaisuuksia
ja sijoittavat lähetystyöhön.
Suurin osa heistä kuuluu herätysliikkeisiin. He ovat itsekeskeiselle
nyky-yhteiskunnalle kuin ärsyttävä tikku silmässä. Heidän
olemassaolonsa muistuttaa siitä, että on mahdollista elää toisin. On
mahdollista uskoa, toivoa ja rakastaa. Toivotaan, että edes kirkolla
olisi ymmärrystä heitä kohtaan
No comments:
Post a Comment