Turun Sanomiin

Harri Raitis (TS Kolumni 30.3) osuu mielestäni oikeaan sanoessaan,

että poliittisesti korrekti ajatus siitä, että yhteiskunta on

uskonnollisesti puolueeton, on mieletön. Meidän on siis tehtävä

valinta. Kristillisdemokraatit tarjoavat avoimesti kristillistä

vaihtoehtoa. Minusta on yllättävää, että se on saanut tähän mennessä

niin vähän kannatusta.

Ensinnäkin, kristillisdemokraatit ovat rehellisiä sanoessaan

rehellisesti mihin uskovat. Sen luulisi herättävän kunnioitusta.

Toiseksi, kaikki muut järjestelmät ovat osoittaneet

toimimattomuutensa. Kukaan meistä ei todella halua elää

pakanallisessa, islamilaisessa tai ateistisessa yhteiskunnassa.

Moni meistä haluaa yksityisesti elää pakanallista, islamilaista ja

ateistista elämää, koska olemme syntisiä, mutta harva haluaa, jos

asiaa tarkemmin ajattelee, että hänen ympärillään elävät ihmiset niin

tekevät. Näitten tosiasioitten valossa minun on vaikeaa ymmärtää,

miksi kristillisdemokraattien kannatus on niin pieni.

Wirthlin Agencyn tekemän mielipidemittauksen mukaan yli 90 prosenttia

amerikkalaisesta mediaväestä uskoi, että on oikein olla uskoton

aviopuolisolle, kun vastaava luku amerikkalaisten keskuudessa yleensä

oli alle 50 prosenttia. Yli 50 amerikkalaisista osallistui

mielipidemittauksen mukaan säännöllisesti jumalanpalveluksiin, mutta

vain noin 9 prosenttia mediaväestä. Kun 72 prosenttia amerikkalaisista

uskoi, että abortti on väärin ja että sen saamiseen pitäisi asettaa

jonkinlaisia rajoituksia, vastaava luku oli mediaväen keskuudessa noin

3 prosenttia.

Tuntuu typerältä syyttää mediaa, mutta teen sen kuitenkin. Luulen,

että moni meistä elää valheessa. Tai unessa, johon mediaväki meitä

houkuttelee. Ja ajattelen, että nyt, vaalien alla olisi hyvä herätä.

On aika miettiä mitä todella tiedämme omasta ja yhteiskunnan

hyvinvoinnista, ja äänestää se perusteella, eikä sen perusteella

hetkellisiä tunteita media herättää.

Kuka se puoskari oikeastaan olikaan?

Puoskari tarkoittaa henkilöä, joka harjoittaa lääketieteellistä
tointa ilman voimassaolevaa lupakirjaa. Sanaa käytetään myös
halventavasti ammattitaidoltaan huonoksi koetusta lääkäristä.
Nuotta-lehden nuori, kristillinen toimitus julkaisi videon, jossa
nuori kertoi kristinuskon Jumalan parantaneen hänet
homoseksuaalisuudesta. Kun piispa Riekkinen (SS Kotimaa 25.3) kutsui
tätä toimintaa puoskaroinniksi, mitä hän oikein tarkoitti? Että
Jumala, vaikka tekikin hyvän teon, harjoitti lääketieteellistä tointa
ilman voimassaolevaa lupakirjaa? Että Jumala on huono lääkäri?

Ehkä noitakin asioita, mutta ennen kaikkea luulen, että piispa
Riekkinen tarkoitti, että videon nuori ei ollut alunperinkään sairas.
Hän halusi sanoa, että homoseksuaalisuus ei ole syntiä, eikä nuori
siis tarvinnut parannusta. Ja kuitenkin nuoren oma todistus oli
toisenlainen. Yksi syy uskoa Raamatun todistusta homoseksuaalisuudesta
piispa Riekkisen todistuksen sijaan onkin se, että ne jotka ovat
luopuneet homoseksuaalisuudestaan kuvaavat sitä vapauttavaksi ja
eheyttäväksi kokemukseksi.

Moraalirelativismi viittaa etiikassa erilaisiin käsityksiin, joissa
moraalin luonne on jollakin tavalla suhteellinen, riippuvainen
jostakin yhteisöstä tai yksilöstä. Kristillisen uskon puolustaja,
professori C.S. Lewis kirjoitti 1950-luvulla, että jos
moraalirelativismia ei tuhota, niin se tuhoaa meidät ja syöksee meidän
sielumme Helvettiin.

Kristinuskossa ei ole mitään järkeä, jos ei ole olemassa mitään
pysyvää oikeaa ja väärää, kuten nyt vaikka tätä käskyä olla
harjoittamatta homoseksuaalisuutta: “Älä makaa miehen kanssa niin kuin
naisen kanssa maataan.” Jos syntiä ei ole, silloin synneistä
vapauttaja on asiaankuulumaton. Siksi kai Jeesuksen pahimmat
vihamiehet olivatkin niitä, jotka sanoivat: "Nyt on rauha, kaikki
hyvin!" vaikka rauhaa ei ollut.

Piispa Riekkisellä on käytössään Raamattu. Hänen tulisi piispana pitää
sitä uskon ja elämän ylimpänä auktoriteettina. Raamattu sanoo, että
homoseksuaalisuuden harjoittaminen on väärin. Kun piispa Riekkinen
sanoo, että se on oikein, hän toimii ilman voimassaolevaa lupakirjaa.

Herätysliikkeiden puolesta

Arkkipiispaa ei voi syyttää virka-asunnostaan, muuta kuin että hän

kehtaa asua siinä, mutta silti virka-asunto edustaa mielestäni kaikkea

mikä on epäkristillistä luterilaisessa kirkossa. Kun arkkipiispa avasi

remontoidun virka-asuntonsa ovet yleisölle viime viikolla, veti

arkkipiispantalo niin paljon ihmisiä paikalle, noin 600 ihmistä

kahdessa tunnissa, että kaikille ei riittänyt kahviakaan

tarjottavaksi. Tätä tosiasiaa Turun Sanomat (8.3.) sitten uutisoi

otsikolla: “Kansan mieleen.”

Paikalle vääntäytynyt väki oli Turun Sanomien mukaan näkemästään niin

ihastuksissaan, että kirkollisveron maksajille lankeava 3,3 miljoonan

euron remonttilaskukin tuntui aivan kohtuulliselta. Jokainen kirkon

jäsen maksoi siis euron Kari Mäkisen asunnon remontista. Kuinkahan

moni käyneistä oli kirkollisveron maksajia? Kuinkahan moni oikeasti

ajattelee, että tuo raha oli hyvin tai kristillisesti käytetty? Minä

en ainakaan ajattele.

Kristillinen kirkko alkoi pienenä protestiliikkeenä, mutta kun keisari

Konstantinus kääntyi kristinuskoon vuonna 312, kirkollisesta urasta

tuli houkutteleva vaihtoehto keisarikunnan ylimystölle. Yhtäkkiä

halveksittu luottamustehtävä tarjosikin rahaa ja vaikutusvaltaa.

Hurskas, askeettinen ja alipalkattu vapaaehtoisten joukko vaihtui

korkeasti palkattuihin uraohjuksiin. Siihen mennessä kristillinen

kirkko oli kärsimystensä keskellä kasvanut keskimäärin noin

viidentoista prosentin vuosivauhdilla kolmensadan vuoden ajan, mutta

sitten kasvu hidastui ja lopulta pysähtyi.

Mutta kirkko ei kuollut, vaan virallisen kirkon alla, sisällä ja

ulkopuolella, vapaaehtoisten askeettien armeija jatkoi kristillistä

palvelutehtäväänsä. Joskus mentiin eteenpäin ja joskus taaksepäin,

mutta ei sitoutuneiden askeettien joukko ei sentään koskaan kokonaan

kadonnut. Eikä se joukko ole kadonnut Suomestakaan. Luterilaisella

kirkollakin on vieläkin pieni pyyteettömien palvelijoiden ja

vapaaehtoisten joukko, jotka osallistuvat jumalanpalveluksiin, kutovat

sukkia, osallistuvat yhteisvastuukeräyksiin, järjestävät tilaisuuksia

ja sijoittavat lähetystyöhön.

Suurin osa heistä kuuluu herätysliikkeisiin. He ovat itsekeskeiselle

nyky-yhteiskunnalle kuin ärsyttävä tikku silmässä. Heidän

olemassaolonsa muistuttaa siitä, että on mahdollista elää toisin. On

mahdollista uskoa, toivoa ja rakastaa. Toivotaan, että edes kirkolla

olisi ymmärrystä heitä kohtaan

Rehellisyys maan perii

Turun Sanomien (8.3.) haastattelemat kirkonmiehet ja -naiset

kannattavat kirkkoon kuulumattomien hautaan siunaamista kirkollisin
menoin. Se, että kirkkoon kuulumattomat eivät ole maksaneet
kirkollisveroa olisi tietysti huomioonotettava seikka tämän toiminnan
oikeudenmukaisuutta arvioitaessa, mutta enemmän kiinnittäisin huomiota
siihen vakavampaan tosiasiaan, että papit antavat lähimmäisistään
usein väärän todistuksen.

Tietenkin kirkkoon kuulumattomien siunattavien joukossa on
kristillisessä uskossa kuolleita vapaiden suuntien kristittyjä, mutta
suurin osa heistä kuitenkin lienee niitä, jotka ovat julkisesti
kieltäneet uskonsa Kristukseen. On tietenkin hyvä ja Jumalan mielen
mukaista, että heitä siunataan, mutta en silti ymmärrä miten kirkon
palvelijat voivat välttyä valehtelemiselta, sanoin tai teoin,
toimittaessaan siunauksen kirkollisin menoin.

Hautaan siunaamisen liturgiassa voi valita tietysti erilaisia
sanamuotoja, mutta eiköhän kirkon tarkoitus kuitenkin ole se, että ne
kaikki tarkoittavat syvimmiltään yhtä ja samaa. Ajatellaanpa vaikka
sitä, että pappi valitsee alkusiunauksen jälkeen seuraavat sanat
kirkon toimitusten kirjasta:

“Kuulemme Jumalan sanaa elämän katoavaisuudesta, kristityn toivosta ja
iankaikkisesta elämästä.”

Ja lopuksi sitten valitsee vaihtoehtoisista Psalmeista numeron 91,
jossa sanotaan:

“Minä pelastan hänet, koska hän turvaa minuun. Hän tunnustaa minun
nimeäni, siksi suojelen häntä.”

Mutta hautaan siunattava julkijumalaton ei ole tunnustanut Jeesuksen
nimeä. Hän on sanoutunut irti kristityn toivosta ja kristinuskoon
liittyvistä lupauksista. Tietenkään noita sanamuotoja ei ole pakko
käyttää, mutta syvimmiltään hautaan siunaamisessa on kuitenkin kyse
siitä, että muistutetaan omaisia siitä toivosta, joka kuuluu
nimenomaan kristitylle.

Johdonmukainen kirkko on uskottava

Jari Ranta (Pohjalainen 4.3.) kieltäytyy ymmärtämästä kirkkoherra Saarelan ja Marja-Sisko Aallon tapausten välistä yhteyttä.

Kirkkoherra Saarela on toivonut moraalittomalle käytökselleen tukea Marja-Sisko Aallon tapauksesta, mutta Jari Ranta kieltäytyy sitä näillä perusteilla antamasta, koska Marja-Sisko Aallon tapauksessa ei hänen mielestään ole tapahtunut mitään moraalitonta.

Mooseksen laki sisältää siveellistä toimintaa ohjaavia sääntöjä, joista ensimmäinen sopisi oikein hyvin kirkkoherra Saarelalle:

"Älä tee huorin."

Ja toinen Marja-Sisko Aallolle:

"Nainen älköön käyttäkö miehen tamineita, älköönkä mies pukeutuko naisen vaatteisiin; sillä jokainen, joka niin tekee, on kauhistus Herralle, sinun Jumalallesi."

Kumpaakin kohtaa on tulkittu monella tavalla, mutta mitä tahansa muuta ne tarkoittavatkaan, ensimmäinen tuomitsee Mertsi Saarelan ja toinen Marja-Sisko Aallon käytöksen.

Mertsi Saarela vetoaa omasta näkökulmastaan katsottuna aivan oikein Marja-Sisko Aallon tapaukseen, koska hän uskoo sen esimerkkitapauksena oikeuttavan muunkinlaisen siveettömän käytökseen kirkossa. Mikäli Raamattu ei ole enää kirkon ylin auktoriteetti, niin kuin Marja-Sisko Aallon tapaus antaa ymmärtää, niin silloin kirkolle ei jää mitään perusteita tuomita uskottomuuttakaan. Jos yleinen mielipide sattuisi suosimaan uskottomuutta olisi kirkon seurattava mukana:

“Jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi.”

Kirkko voi kuitenkin ottaa Mertsi Saarelan tapauksesta opikseen ja tuomita sen myötä johdonmukaisesti kaiken siveettömyyden. Toivotaan, että niin käy, sillä johdonmukainen kirkko on uskottava.

Kallis armo

Helsingin seurakuntien vuonna 2002 järjestämä Armo - kampanja
epäonnistui mielestäni tavoitteessaan tavoittaa ihmisiä
kristinuskolle, koska yrityksistään huolimatta se ei ollut ajan
tasalla. Se kertoi ihmisille sen mitä he halusivat kuulla, ei sitä
mikä olisi ollut heille hyödyllistä.

Kampanjan teemana oli, että: “Armo on ilmaista.“ Armo on ilmaista sen
vastaanottajalle, mutta ei sen antajalle. Tämä on mielestäni juuri se
näkökulma, joka on vaarassa unohtua ja jonka unohtuessa kirkko voi
huonosti. Ihmisen tulisi kiinnittää huomiota armon antajaan,
Jeesukseen, abstraktin armon sijasta.

Arto Penttinen (UJ Evästä Elämään 20.2.) kutsui anteeksiantamuksen
julistamista ilman kutsua Jeesuksen seuraamiseen halvaksi armoksi. Jos
emme anna anteeksi, niin ei meillekään anteeksi anneta. Jos mielimme
olla kristittyjä, meidän on antauduttava muutokseen. Ja siinä
muutosprosessissa Jumala lupaa olla meidän kanssamme, joka päivä
maailman loppuun asti.

Jyrki Katainen totesi TV1:n Ykkösaamussa (19.2.), että suurin kentällä
kohtaamansa poliittinen ongelma on kohtuullisuuden, tolkun tajun
puute. Kokoomuksen vastauksena kohtuullisuuden tajun puutteeseen hän
esittää moraalista ryhtiliikettä.

Uskon, että Jyrki Katainen on oikeilla jäljillä. Me voimme ja meidän
tulee tolkkuuntua. Toivon vain, että hän ei unohda sitä, minkä Arto
Penttinen niin kirkkaasti kirjoituksessaan esiin toi: Se on Jumala,
joka yksin meistä tolkkuja tekee.

Kristillisen nuorisotyön puolesta

Aino Kanniainen (SS Lukijalta 22.2.) kirjoitti, että nuoruus on
herkkää vaihetta, jolloin vaihtoehdot rakentaviin ja tuhoaviin
ratkaisuihin ovat pienestä kiinni. Uskon, että hän on oikeassa.

Englantilainen runoilija William Wordsworth ajatteli, että vauva tulee
maailmaan Jumalan luota ja aina nuoruusikään saakka muistaa mistä hän
on tullut (Oodi, suomentanut Yrjö Jylhä):

“Ei murtamina vaivan, alasti emme aivan, vaan rippeet kimmelteistä
tulemme Luojan eestä: meit’ ympäröitsee lapsuusaikaan taivas! Kun
poika varttuu, yllä häämöttää jo varjot tyrmän ristikon, mut hänen
iloksensa valo jää, ain eessä on.”

Skottilainen kirjailija George MacDonald määritteli lapsuuden
olemuksen Jumalan läheisyydeksi. Kummatkin uskoivat, että lapsuusiän
onni on seurausta sanoinkuvaamattomasta yhteydestä kaiken Luojaan.

Sitä, kuinka suuri kristinuskon vaikutus nuorison hyvinvointiin
saattaisi olla, jos se saataisiin sinne siirrettyä, kuvaa mielestäni
hyvin yhdysvaltalaisen yhteiskuntatieteilijän Richard B. Freemanin
tekemä tutkimus afrikanamerikkalaisista nuorista miehistä: “Who
Escapes? The Relation of Churchgoing and Other Background Factors to
the Socioeconomic Performance of Black Male Youths from Inner-city
Tracts,”

Tutkimuksen mukaan nuorten kirkossakäyntiaktiivisuus oli paras
syrjäytymistä estävä tekijä. Perheenjäsenten hyvä työllisyystilanne ja
hyvä taloudellinen tilanne tulivat vasta kirkossakäynnin jälkeen.

Nuorten kirkossakäynti vaikutti myönteisesti ajankäyttöön, koulussa
käyntiin ahkeruuteen ja kielteisesti häiriökäyttäytymiseen, kuten
rikollisuuteen sekä huumeiden ja alkoholin käyttöön. Hänen käyttämänsä
aineistot olivat niin laajoja, että hän pystyi niiden perusteella
toteamaan, että kirkossakäynnin positiivinen vaikutus johtui aidosta
syy-seuraus suhteesta.

Wordsworth kuvaa nuoruudessa tapahtuvaa lankeamista runonsa loppuosassa:

“Kun nuorukainen vaeltaa, hän yhä on luonnon pappi pyhä; tien yllä
valo hohtaa, maan halki hänet johtaa; mies vihdoin kadottaa sen
kokonaan, se sammuu arkisumuun harmajaan.”

Mikäli me aiomme välttää nuortemme maallistumisen, syrjäytymisen ja
lankeamisen, tulisi yhteiskuntamme panostaa entistä voimakkaammin
kristilliseen nuorisotyöhön ja erityisesti niiden järjestöjen
nuorisotyöhön, jotka kannustavat nuorisoamme tekemään itsenäisen
ratkaisun Jumalan puoleen. Silloin nuorten tulevaisuus on turvattu.