Turun Sanomiin

Harri Raitis (TS Kolumni 30.3) osuu mielestäni oikeaan sanoessaan,

että poliittisesti korrekti ajatus siitä, että yhteiskunta on

uskonnollisesti puolueeton, on mieletön. Meidän on siis tehtävä

valinta. Kristillisdemokraatit tarjoavat avoimesti kristillistä

vaihtoehtoa. Minusta on yllättävää, että se on saanut tähän mennessä

niin vähän kannatusta.

Ensinnäkin, kristillisdemokraatit ovat rehellisiä sanoessaan

rehellisesti mihin uskovat. Sen luulisi herättävän kunnioitusta.

Toiseksi, kaikki muut järjestelmät ovat osoittaneet

toimimattomuutensa. Kukaan meistä ei todella halua elää

pakanallisessa, islamilaisessa tai ateistisessa yhteiskunnassa.

Moni meistä haluaa yksityisesti elää pakanallista, islamilaista ja

ateistista elämää, koska olemme syntisiä, mutta harva haluaa, jos

asiaa tarkemmin ajattelee, että hänen ympärillään elävät ihmiset niin

tekevät. Näitten tosiasioitten valossa minun on vaikeaa ymmärtää,

miksi kristillisdemokraattien kannatus on niin pieni.

Wirthlin Agencyn tekemän mielipidemittauksen mukaan yli 90 prosenttia

amerikkalaisesta mediaväestä uskoi, että on oikein olla uskoton

aviopuolisolle, kun vastaava luku amerikkalaisten keskuudessa yleensä

oli alle 50 prosenttia. Yli 50 amerikkalaisista osallistui

mielipidemittauksen mukaan säännöllisesti jumalanpalveluksiin, mutta

vain noin 9 prosenttia mediaväestä. Kun 72 prosenttia amerikkalaisista

uskoi, että abortti on väärin ja että sen saamiseen pitäisi asettaa

jonkinlaisia rajoituksia, vastaava luku oli mediaväen keskuudessa noin

3 prosenttia.

Tuntuu typerältä syyttää mediaa, mutta teen sen kuitenkin. Luulen,

että moni meistä elää valheessa. Tai unessa, johon mediaväki meitä

houkuttelee. Ja ajattelen, että nyt, vaalien alla olisi hyvä herätä.

On aika miettiä mitä todella tiedämme omasta ja yhteiskunnan

hyvinvoinnista, ja äänestää se perusteella, eikä sen perusteella

hetkellisiä tunteita media herättää.

Kuka se puoskari oikeastaan olikaan?

Puoskari tarkoittaa henkilöä, joka harjoittaa lääketieteellistä
tointa ilman voimassaolevaa lupakirjaa. Sanaa käytetään myös
halventavasti ammattitaidoltaan huonoksi koetusta lääkäristä.
Nuotta-lehden nuori, kristillinen toimitus julkaisi videon, jossa
nuori kertoi kristinuskon Jumalan parantaneen hänet
homoseksuaalisuudesta. Kun piispa Riekkinen (SS Kotimaa 25.3) kutsui
tätä toimintaa puoskaroinniksi, mitä hän oikein tarkoitti? Että
Jumala, vaikka tekikin hyvän teon, harjoitti lääketieteellistä tointa
ilman voimassaolevaa lupakirjaa? Että Jumala on huono lääkäri?

Ehkä noitakin asioita, mutta ennen kaikkea luulen, että piispa
Riekkinen tarkoitti, että videon nuori ei ollut alunperinkään sairas.
Hän halusi sanoa, että homoseksuaalisuus ei ole syntiä, eikä nuori
siis tarvinnut parannusta. Ja kuitenkin nuoren oma todistus oli
toisenlainen. Yksi syy uskoa Raamatun todistusta homoseksuaalisuudesta
piispa Riekkisen todistuksen sijaan onkin se, että ne jotka ovat
luopuneet homoseksuaalisuudestaan kuvaavat sitä vapauttavaksi ja
eheyttäväksi kokemukseksi.

Moraalirelativismi viittaa etiikassa erilaisiin käsityksiin, joissa
moraalin luonne on jollakin tavalla suhteellinen, riippuvainen
jostakin yhteisöstä tai yksilöstä. Kristillisen uskon puolustaja,
professori C.S. Lewis kirjoitti 1950-luvulla, että jos
moraalirelativismia ei tuhota, niin se tuhoaa meidät ja syöksee meidän
sielumme Helvettiin.

Kristinuskossa ei ole mitään järkeä, jos ei ole olemassa mitään
pysyvää oikeaa ja väärää, kuten nyt vaikka tätä käskyä olla
harjoittamatta homoseksuaalisuutta: “Älä makaa miehen kanssa niin kuin
naisen kanssa maataan.” Jos syntiä ei ole, silloin synneistä
vapauttaja on asiaankuulumaton. Siksi kai Jeesuksen pahimmat
vihamiehet olivatkin niitä, jotka sanoivat: "Nyt on rauha, kaikki
hyvin!" vaikka rauhaa ei ollut.

Piispa Riekkisellä on käytössään Raamattu. Hänen tulisi piispana pitää
sitä uskon ja elämän ylimpänä auktoriteettina. Raamattu sanoo, että
homoseksuaalisuuden harjoittaminen on väärin. Kun piispa Riekkinen
sanoo, että se on oikein, hän toimii ilman voimassaolevaa lupakirjaa.

Herätysliikkeiden puolesta

Arkkipiispaa ei voi syyttää virka-asunnostaan, muuta kuin että hän

kehtaa asua siinä, mutta silti virka-asunto edustaa mielestäni kaikkea

mikä on epäkristillistä luterilaisessa kirkossa. Kun arkkipiispa avasi

remontoidun virka-asuntonsa ovet yleisölle viime viikolla, veti

arkkipiispantalo niin paljon ihmisiä paikalle, noin 600 ihmistä

kahdessa tunnissa, että kaikille ei riittänyt kahviakaan

tarjottavaksi. Tätä tosiasiaa Turun Sanomat (8.3.) sitten uutisoi

otsikolla: “Kansan mieleen.”

Paikalle vääntäytynyt väki oli Turun Sanomien mukaan näkemästään niin

ihastuksissaan, että kirkollisveron maksajille lankeava 3,3 miljoonan

euron remonttilaskukin tuntui aivan kohtuulliselta. Jokainen kirkon

jäsen maksoi siis euron Kari Mäkisen asunnon remontista. Kuinkahan

moni käyneistä oli kirkollisveron maksajia? Kuinkahan moni oikeasti

ajattelee, että tuo raha oli hyvin tai kristillisesti käytetty? Minä

en ainakaan ajattele.

Kristillinen kirkko alkoi pienenä protestiliikkeenä, mutta kun keisari

Konstantinus kääntyi kristinuskoon vuonna 312, kirkollisesta urasta

tuli houkutteleva vaihtoehto keisarikunnan ylimystölle. Yhtäkkiä

halveksittu luottamustehtävä tarjosikin rahaa ja vaikutusvaltaa.

Hurskas, askeettinen ja alipalkattu vapaaehtoisten joukko vaihtui

korkeasti palkattuihin uraohjuksiin. Siihen mennessä kristillinen

kirkko oli kärsimystensä keskellä kasvanut keskimäärin noin

viidentoista prosentin vuosivauhdilla kolmensadan vuoden ajan, mutta

sitten kasvu hidastui ja lopulta pysähtyi.

Mutta kirkko ei kuollut, vaan virallisen kirkon alla, sisällä ja

ulkopuolella, vapaaehtoisten askeettien armeija jatkoi kristillistä

palvelutehtäväänsä. Joskus mentiin eteenpäin ja joskus taaksepäin,

mutta ei sitoutuneiden askeettien joukko ei sentään koskaan kokonaan

kadonnut. Eikä se joukko ole kadonnut Suomestakaan. Luterilaisella

kirkollakin on vieläkin pieni pyyteettömien palvelijoiden ja

vapaaehtoisten joukko, jotka osallistuvat jumalanpalveluksiin, kutovat

sukkia, osallistuvat yhteisvastuukeräyksiin, järjestävät tilaisuuksia

ja sijoittavat lähetystyöhön.

Suurin osa heistä kuuluu herätysliikkeisiin. He ovat itsekeskeiselle

nyky-yhteiskunnalle kuin ärsyttävä tikku silmässä. Heidän

olemassaolonsa muistuttaa siitä, että on mahdollista elää toisin. On

mahdollista uskoa, toivoa ja rakastaa. Toivotaan, että edes kirkolla

olisi ymmärrystä heitä kohtaan

Rehellisyys maan perii

Turun Sanomien (8.3.) haastattelemat kirkonmiehet ja -naiset

kannattavat kirkkoon kuulumattomien hautaan siunaamista kirkollisin
menoin. Se, että kirkkoon kuulumattomat eivät ole maksaneet
kirkollisveroa olisi tietysti huomioonotettava seikka tämän toiminnan
oikeudenmukaisuutta arvioitaessa, mutta enemmän kiinnittäisin huomiota
siihen vakavampaan tosiasiaan, että papit antavat lähimmäisistään
usein väärän todistuksen.

Tietenkin kirkkoon kuulumattomien siunattavien joukossa on
kristillisessä uskossa kuolleita vapaiden suuntien kristittyjä, mutta
suurin osa heistä kuitenkin lienee niitä, jotka ovat julkisesti
kieltäneet uskonsa Kristukseen. On tietenkin hyvä ja Jumalan mielen
mukaista, että heitä siunataan, mutta en silti ymmärrä miten kirkon
palvelijat voivat välttyä valehtelemiselta, sanoin tai teoin,
toimittaessaan siunauksen kirkollisin menoin.

Hautaan siunaamisen liturgiassa voi valita tietysti erilaisia
sanamuotoja, mutta eiköhän kirkon tarkoitus kuitenkin ole se, että ne
kaikki tarkoittavat syvimmiltään yhtä ja samaa. Ajatellaanpa vaikka
sitä, että pappi valitsee alkusiunauksen jälkeen seuraavat sanat
kirkon toimitusten kirjasta:

“Kuulemme Jumalan sanaa elämän katoavaisuudesta, kristityn toivosta ja
iankaikkisesta elämästä.”

Ja lopuksi sitten valitsee vaihtoehtoisista Psalmeista numeron 91,
jossa sanotaan:

“Minä pelastan hänet, koska hän turvaa minuun. Hän tunnustaa minun
nimeäni, siksi suojelen häntä.”

Mutta hautaan siunattava julkijumalaton ei ole tunnustanut Jeesuksen
nimeä. Hän on sanoutunut irti kristityn toivosta ja kristinuskoon
liittyvistä lupauksista. Tietenkään noita sanamuotoja ei ole pakko
käyttää, mutta syvimmiltään hautaan siunaamisessa on kuitenkin kyse
siitä, että muistutetaan omaisia siitä toivosta, joka kuuluu
nimenomaan kristitylle.

Johdonmukainen kirkko on uskottava

Jari Ranta (Pohjalainen 4.3.) kieltäytyy ymmärtämästä kirkkoherra Saarelan ja Marja-Sisko Aallon tapausten välistä yhteyttä.

Kirkkoherra Saarela on toivonut moraalittomalle käytökselleen tukea Marja-Sisko Aallon tapauksesta, mutta Jari Ranta kieltäytyy sitä näillä perusteilla antamasta, koska Marja-Sisko Aallon tapauksessa ei hänen mielestään ole tapahtunut mitään moraalitonta.

Mooseksen laki sisältää siveellistä toimintaa ohjaavia sääntöjä, joista ensimmäinen sopisi oikein hyvin kirkkoherra Saarelalle:

"Älä tee huorin."

Ja toinen Marja-Sisko Aallolle:

"Nainen älköön käyttäkö miehen tamineita, älköönkä mies pukeutuko naisen vaatteisiin; sillä jokainen, joka niin tekee, on kauhistus Herralle, sinun Jumalallesi."

Kumpaakin kohtaa on tulkittu monella tavalla, mutta mitä tahansa muuta ne tarkoittavatkaan, ensimmäinen tuomitsee Mertsi Saarelan ja toinen Marja-Sisko Aallon käytöksen.

Mertsi Saarela vetoaa omasta näkökulmastaan katsottuna aivan oikein Marja-Sisko Aallon tapaukseen, koska hän uskoo sen esimerkkitapauksena oikeuttavan muunkinlaisen siveettömän käytökseen kirkossa. Mikäli Raamattu ei ole enää kirkon ylin auktoriteetti, niin kuin Marja-Sisko Aallon tapaus antaa ymmärtää, niin silloin kirkolle ei jää mitään perusteita tuomita uskottomuuttakaan. Jos yleinen mielipide sattuisi suosimaan uskottomuutta olisi kirkon seurattava mukana:

“Jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi.”

Kirkko voi kuitenkin ottaa Mertsi Saarelan tapauksesta opikseen ja tuomita sen myötä johdonmukaisesti kaiken siveettömyyden. Toivotaan, että niin käy, sillä johdonmukainen kirkko on uskottava.

Kallis armo

Helsingin seurakuntien vuonna 2002 järjestämä Armo - kampanja
epäonnistui mielestäni tavoitteessaan tavoittaa ihmisiä
kristinuskolle, koska yrityksistään huolimatta se ei ollut ajan
tasalla. Se kertoi ihmisille sen mitä he halusivat kuulla, ei sitä
mikä olisi ollut heille hyödyllistä.

Kampanjan teemana oli, että: “Armo on ilmaista.“ Armo on ilmaista sen
vastaanottajalle, mutta ei sen antajalle. Tämä on mielestäni juuri se
näkökulma, joka on vaarassa unohtua ja jonka unohtuessa kirkko voi
huonosti. Ihmisen tulisi kiinnittää huomiota armon antajaan,
Jeesukseen, abstraktin armon sijasta.

Arto Penttinen (UJ Evästä Elämään 20.2.) kutsui anteeksiantamuksen
julistamista ilman kutsua Jeesuksen seuraamiseen halvaksi armoksi. Jos
emme anna anteeksi, niin ei meillekään anteeksi anneta. Jos mielimme
olla kristittyjä, meidän on antauduttava muutokseen. Ja siinä
muutosprosessissa Jumala lupaa olla meidän kanssamme, joka päivä
maailman loppuun asti.

Jyrki Katainen totesi TV1:n Ykkösaamussa (19.2.), että suurin kentällä
kohtaamansa poliittinen ongelma on kohtuullisuuden, tolkun tajun
puute. Kokoomuksen vastauksena kohtuullisuuden tajun puutteeseen hän
esittää moraalista ryhtiliikettä.

Uskon, että Jyrki Katainen on oikeilla jäljillä. Me voimme ja meidän
tulee tolkkuuntua. Toivon vain, että hän ei unohda sitä, minkä Arto
Penttinen niin kirkkaasti kirjoituksessaan esiin toi: Se on Jumala,
joka yksin meistä tolkkuja tekee.

Kristillisen nuorisotyön puolesta

Aino Kanniainen (SS Lukijalta 22.2.) kirjoitti, että nuoruus on
herkkää vaihetta, jolloin vaihtoehdot rakentaviin ja tuhoaviin
ratkaisuihin ovat pienestä kiinni. Uskon, että hän on oikeassa.

Englantilainen runoilija William Wordsworth ajatteli, että vauva tulee
maailmaan Jumalan luota ja aina nuoruusikään saakka muistaa mistä hän
on tullut (Oodi, suomentanut Yrjö Jylhä):

“Ei murtamina vaivan, alasti emme aivan, vaan rippeet kimmelteistä
tulemme Luojan eestä: meit’ ympäröitsee lapsuusaikaan taivas! Kun
poika varttuu, yllä häämöttää jo varjot tyrmän ristikon, mut hänen
iloksensa valo jää, ain eessä on.”

Skottilainen kirjailija George MacDonald määritteli lapsuuden
olemuksen Jumalan läheisyydeksi. Kummatkin uskoivat, että lapsuusiän
onni on seurausta sanoinkuvaamattomasta yhteydestä kaiken Luojaan.

Sitä, kuinka suuri kristinuskon vaikutus nuorison hyvinvointiin
saattaisi olla, jos se saataisiin sinne siirrettyä, kuvaa mielestäni
hyvin yhdysvaltalaisen yhteiskuntatieteilijän Richard B. Freemanin
tekemä tutkimus afrikanamerikkalaisista nuorista miehistä: “Who
Escapes? The Relation of Churchgoing and Other Background Factors to
the Socioeconomic Performance of Black Male Youths from Inner-city
Tracts,”

Tutkimuksen mukaan nuorten kirkossakäyntiaktiivisuus oli paras
syrjäytymistä estävä tekijä. Perheenjäsenten hyvä työllisyystilanne ja
hyvä taloudellinen tilanne tulivat vasta kirkossakäynnin jälkeen.

Nuorten kirkossakäynti vaikutti myönteisesti ajankäyttöön, koulussa
käyntiin ahkeruuteen ja kielteisesti häiriökäyttäytymiseen, kuten
rikollisuuteen sekä huumeiden ja alkoholin käyttöön. Hänen käyttämänsä
aineistot olivat niin laajoja, että hän pystyi niiden perusteella
toteamaan, että kirkossakäynnin positiivinen vaikutus johtui aidosta
syy-seuraus suhteesta.

Wordsworth kuvaa nuoruudessa tapahtuvaa lankeamista runonsa loppuosassa:

“Kun nuorukainen vaeltaa, hän yhä on luonnon pappi pyhä; tien yllä
valo hohtaa, maan halki hänet johtaa; mies vihdoin kadottaa sen
kokonaan, se sammuu arkisumuun harmajaan.”

Mikäli me aiomme välttää nuortemme maallistumisen, syrjäytymisen ja
lankeamisen, tulisi yhteiskuntamme panostaa entistä voimakkaammin
kristilliseen nuorisotyöhön ja erityisesti niiden järjestöjen
nuorisotyöhön, jotka kannustavat nuorisoamme tekemään itsenäisen
ratkaisun Jumalan puoleen. Silloin nuorten tulevaisuus on turvattu.

Raamatun lukemisesta

Riikka Muhonen kirjoitti Savon Sanomissa (28.1) Raamatun lukemisen
aiheuttamasta hämmennyksestään ja reaktioista, joita Raamatun
lukeminen oli herättänyt. Kirjoitus sai pohtimaan, miksi uskosta ja
uskomisesta on suomalaisessa yhteiskunnassa tullut niin
henkilökohtainen asia, suorastaan tabu. Jo uskosta kysyminen aiheuttaa
vaivautuneisuuden, kun toisaalta samaan aikaan monet aikaisemmat tabut
ovat tulleet salonkikelpoisiksi. Rovasti Heikki Hilvo kuvasi tätä
Kotimaa-lehden blogissaan (25.1) epäillessään, että nykypapit eivät
punastele puhuessaan seksistä, mutta puhetta Jeesuksesta
kainostellaan.

Afrikka on valtava maanosa ja sen kulttuurit moninaisia, joten
sielläkin on kaiketi moninaisia tapoja suhtautua uskoon ja uskosta
keskustelemiseen. Monille mantereen asukkaille usko on arkipäivää,
tapa elää, osa identiteettiä ja sellaisena luonteva keskustelun avaus
ja aihe, kuten meille sää tai työpaikka. Muhosella on täysi oikeus
arvottaa suomalaista julkisesti uskonnotonta yhteiskuntaa ihanaksi,
mutta toivottavasti oikeuttaen myös muita näkökulmia ja
arvostamistapoja niin Suomessa kuin Afrikassa.

Kristinuskon keskeistä roolia monissa Afrikan maissa voidaan ymmärtää
myös sen maallisen hyvän kautta, jota kristittyjen toiminta on saanut
aikaan. Meillä oli hiljattain luokkakokous. Näin siellä ystävääni,
jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Hän oli toiminut
kehitysyhteistyötehtävissä Keniassa, mutta pettynyt yhdistyneiden
kansankuntien työhön siinä määrin, että oli lopulta päättänyt vaihtaa
alaa. Nykyään hän tekee myyntityötä Oxfordissa, Englannissa.
Luokkakokouksen lopuksi annoin hänelle lahjaksi kristillisen kirjan.

Maailmanpankin ekonomistit Reinikka ja Svensson tutkivat sairaanhoitoa
Ugandassa. He vertasivat kristillisiä laitoksia muihin yksityisiin
sairaaloihin ja valtion sairaaloihin. Kristilliset laitokset tuottivat
parempaa hoitoa halvemmalla. Kristityt työntekijät tyytyivät
pienempään palkkaan, mutta tekivät parempaa tulosta. Sillä perusteella
he totesivat, että kristityt ovat epäitsekkäämpiä, ”altruistisempia”.

Samankaltaiset kokemukset kentältä olivat tehneet ystävääni
lähtemättömän vaikutuksen. Hän oli tehnyt töitä yhdistyneiden
kansakuntien leivissä, mutta sanoi, että lähetysjärjestöjen työ on
kuin toisesta maailmasta. Kristityt kohtasivat, hänen sanojensa
mukaan, ihmisen ja saivat todella paljon hyvää aikaan. Tämä oli
herättänyt hänessä kiinnostuksen kristillistä uskoa kohtaan, mistä
syystä kristillisen kirja sitten tuntui sopivalta läksiäislahjalta. Luulenpa
hänen myös sitä lukeneen.

Jos kristityt, jotka tekevät työtä Afrikassa, niin mustat kuin
valkoisetkin, todella parantavat sairaita, opettavat lukemaan ja
kirjoittamaan, niin ihmekö tuo, että Raamattu on siellä bestseller.

Tämä on maailma, jossa voisimme elää

Siru Sipola (Kaleva 27.1.) totesi, että maailmassa on kasvava joukko
ihmisiä, joille elämällä ei ole juurikaan merkitystä, ei omalla eikä
lähimmäisen. Elämän merkitys nousee elämän tarkoituksen tajuamisesta.
Ilman Jumalan erityistä ilmoitusta, Tuomas Akvinolainen on osoittanut,
ihminen ei kykene ymmärtämään oman elämänsä tarkoitusta, sillä ihmisen
elämän tarkoitus on ihmisen ymmärrystä ylempänä.

Sipola kirjoitti, että ei ole ketään, joka tulisi ja ajaisi pahan
pois. Mutta tämä ei pidä paikkaansa. Jeesus antoi aikanaan
apostoleilleen vallan karkottaa saastaisia henkiä ja parantaa kaikkia
tauteja ja vaivoja. Eikä Jeesus rukoillut ainoastaan apostoliensa
puolesta, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden
uskovat häneen.

Kun yhdysvaltalaisissa kouluissa luovuttiin rukouksesta ja Raamatun
luvusta, kristityt varoittivat tämän kehityksen vievän kohti
kouluampumisia. Ja vaikka näille varoittelijoille naurettiin ja
nauretaan yhä, niin todettava on, että heidän ennustuksensa on käynyt
toteen. Eikä kysymys ole vain murhista tai itsemurhista, vaan kysymys
on elämänlaadusta.

Kristinuskon yhteyttä rikollisuuteen, onnellisuuteen, terveyteen,
avioliittojen kestävyyteen ja tyydyttävyyteen, alkoholin ja
huumausaineiden käyttöön, itsemurha-alttiuteen ja ahkeruuteen
työpaikalla on tutkittu. Kristinusko on yhteydessä keskimääräistä
pienempään määrään rikollisuutta, alkoholin ja huumeiden liikakäyttöä
ja itsemurha-alttiutta sekä keskimääräistä suurempaan määrään
onnellisuutta, terveyttä, avioliittojen kestävyyttä, tyydyttävyyttä ja
ahkeruutta koulussa ja työpaikalla.

Kun Sipola siis kirjoittaa, että kukaan ei voi taata hengissä
pysymistä, hän saattaa olla oikeassa, mutta siinä hän on väärässä, kun
hän kirjoittaa, että kukaan ei voi auttaa. Turvattomuuden ei tarvitse
lamauttaa. Pelkoon ei tarvitse turtua. Kristus nousi kuolleista,
kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.

Sisältö ratkaisee

Olen kuullut, että kun Lestadius saarnasi Lapissa, ensimmäinen seuraus
oli se, että ne kirkot, joissa hän saarnasi, tyhjentyivät. Ihmiset
loukkaantuivat suorapuheiseen saarnaajaan. Mutta Lestadius pysyi
julistuksessaan, tuli herätys ja lopulta kirkot olivat täydempiä kuin
koskaan aikaisemmin.

Mauno Hyyryläinen (HS Mielipide 8.1.) kirjoitti, että kirkolla ei ole
rakenteellisia valmiuksia kriisitiedotukseen. Hän sanoi, että
seurauksena asioihin on tullut pakoilun maku ja peittelyn sävy ja että
on näyttänyt, että kirkon edustajat vaikenevat silloin, kun pitäisi
puhua.

Mielestäni, valitettavasti, sillä olen itsekin uskovainen kristitty,
kirkon tiedotukselliset ongelmat eivät johdu rakenteellisista
seikoista, jotka olisivat helposti rahalla korjattavissa. Luterilaisen
kirkon tämänhetkiset ongelmat ovat paljon syvemmällä.

Homoilta osoitti, että kristinuskolla on paljonkin mielenkiintoista
sanottavaa. Päivi Räsänen ilmaisi kannan, joka on ollut kaikkien
kristillisten kirkkojen kanta viimeiset kaksituhatta vuotta, ja sanoma
oli, kuten hyvältä uutiselta odottaa saattaa, kuin puhallus
trumpettiin. Se oli kirkas, raikas ja kuuluva. Uskon, että
Luterilainen kirkko voisi saada äänensä kuuluville, niin kuin Päivi
Räsänenkin sai, jos sillä olisi jotakin sanottavaa. Ja sillä on
sanottavaa juuri niin kauan, kun se pitää kiinni tunnustuksestaan.

Jim Collinsin uraauurtava tutkimus (Hyvästä paras, Talentum 2010)
paljastaa sen ilmeisen tosiasian, että yksi jokaisen organisaation
keskeisimmistä menestystekijöistä on se, että sillä on oikeat ihmiset
oikeilla paikoilla. Näillä ihmisillä tulisi olla kirkas visio siitä
mitä organisaatio tahtoo ja into sitä toteuttaa.

Nyt, kriisin keskellä, jonka toivon sydämestäni kääntyvän Luterilaisen
kirkon parhaaksi, kirkon johtajien pitäisi pitää erityinen huoli
siitä, kirkossa työskentelevät ja sen äänitorvena toimivat vain ne,
joilla on julistettavanaan kristillinen sanoma. Ja Luterilaisen kirkon
jäljellä olevien jäsenten tulisi pitää huoli siitä, että jokainen
sellainen johtaja, joka kieltäytyy julistamasta kristillistä uskoa
häädetään siellä pikapikaa pois.

Kun näin tapahtuu kulkee sanoma kyllä eteenpäin ilman, että
toimittajille järjestetään erityisiä kirkon tiedotukseen keskittyviä
seminaareja, näiden jälkimmäistenkään arvoa yhtään väheksymättä.

Hevonpaskaa

Antti Rantakangas (Kaleva Eduskunnasta 29.12.) kirjoitti, että kevään
vaaleissa jokaiselta puolueelta odotetaan vastauksia, kuinka valtion
ja kuntien talous tasapainotetaan ja miten hyvinvointiyhteiskunnan
perusta turvataan. Hänen mukaansa avainsanoja ovat talouskasvun
vahvistaminen ja kilpailukyky markkinoilla.

Olipa kerran vanhempi taloustieteilijä ja nuorempi taloustieteilijä.
He kävelivät rinta rinnan pitkin kaupungin raittia. Heitä vastaan tuli
läjä hevosenpaskaa, johon vanhempi taloustieteilijä totesi: “Jos syöt
sen, saat kaksikymmentätuhatta euroa.” Nuorempi taloustieteilijä teki
päässään tarvittavat laskelmat ja päätyi siihen, että on parempi syödä
kuin jättää syömättä.

Jatkaessaan matkaa tuli heitä vastaan vielä toinenkin läjä
hevosenpaskaa, johon nuorempi taloustieteilijä totesi: “Jos syöt sen,
saat kaksikymmentä euroa.” Hetken harkittuaan vanhempi
taloustieteilijä söi hevosenpaskan. Näin he jatkoivat matkaansa,
kunnes nuoremman taloustieteilijän mieleen juolahti ajatus, jonka hän
ilmaisi vanhemmalle taloustieteilijälle:

“Kun lähdimme kävelylle, meillä kummallakin oli saman verran rahaa
kuin meillä on nyt. Ainoa ero alkutilanteeseen nähden on se, että
olemme molemmat syöneet läjän hevosenpaskaa. Kaikesta lukemastani
talousteoriasta huolimatta en ymmärrä kuinka olemme molemmat hyötyneet
tekemistämme vapaaehtoisista vaihtokaupoista.”

Johon vanhempi taloustieteilijä totesi:

“Niin, totta, mutta sinäpä oletkin jättänyt huomioimatta sen
tosiasian, että olemme kummatkin osallistuneet kauppaan, jonka arvo on
yhteensä neljäkymmentätuhatta euroa.” Sen pituinen se.

Vielä vähän aikaa sitten oli puhetta siitä, että tulevat
eduskuntavaalit olisivat arvovaalit. Ja ehkäpä niin onkin, mutta
pahasti alkaa näyttää siltä, että vaaleissa valitaan taas kerran samat
arvot, jotka voisi kai tiivistää sanaan talouskasvu. Mutta minä olen
edelleen sitä mieltä, että olisi tärkeää miettiä sitä, että mitä
ostetaan ja mitä myydään. Ja sitä mitä on hyvinvointi. Se, miksi
vaihtoehtoisista arvoista keskusteleminen tuntuu olevan niin
mahdottoman vaikeaa jää minun ymmärrykseni yläpuolelle.

Evankeliumi on julistamisen arvoinen asia

Olimme evankelioimassa asematunnelissa, kun viereemme tuli ikäiseni,
nuorehko mies. Lopulta, kun olimme jo lopettaneet, hän sanoi: ”Kaikki
pilkkaavat teitä, mutta mitä tälle maalle tapahtuisikaan jos teitä ei
olisi, jos kristittyjä ei olisi, ja jos kukaan ei tulisi tänne
asematunneliin evankelioimaan?” Hän ei omien sanojensa mukaan ollut
uskovainen, tai edes kristitty.

Eräs Englannin parlamentin jäsen kirjoitti The Times - lehteen
kolumnin, joka on otsikoitu: ”Ateistina minä uskon, että Afrikka
tarvitsee Jumalaa.” Kirjoituksessa on alaotsikko, jossa lukee:
”Evankeliumi, ei mikään muu apu, on ratkaisu Afrikan suurimpaan
ongelmaan.” Hänen mukaansa afrikkalaisten suurin ongelma on ihmisten
passiivinen mielenlaatu.

Kolumnista käy ilmi, että kolumnisti, Matthew Parris, oli viettänyt
lapsuutensa Malawissa. Myöhemmin hän kertoi matkustelleensa eri
puolella Afrikkaa. Hän totesi, että, vaikka hän on ateistina koettanut
olla ajattelematta asiaa, hänelle on käynyt ilmeiseksi, että kristityt
saavat paljon hyvää aikaan Afrikassa. Hän sanoo tulleensa
vakuuttuneeksi kristillisen evankelioinnin valtavasta positiivisesta
vaikutuksesta.

Ensin hän kertoi myöntäneensä itselleen, että ainoastaan ankarimman
sortin sekularisti saattaisi katsoa lähetyksen koulua tai sairaalaa ja
sanoa, että maailma olisi parempi paikka ilman sitä. Myöhemmin hän
totesi ajatelleensa, että kristityt, niin mustat kuin valkoisetkin,
todella parantavat sairaita, opettavat lukemaan ja kirjoittamaan -
mutta, että on sääli, että pelastus kuuluu mukaan pakettiin.

Nyt artikkelia kirjoittaessaan, hän sanoo tulleensa siihen
lopputulokseen, että tärkeintä kristittyjen työssä ei ole edes se,
että sairaat paranevat tai lapsi oppii lukemaan, vaan se, että
kristittyjen työn seurauksena ihmisissä tapahtuu mielenmuutos. Parasta
kristinuskossa on lopultakin se, että se aikaansaa lisää kristittyjä.

Helsingin Sanomissa (Mielipide 16-18.12.) on kirjoiteltu kiivaasti
kristillisen joulujuhlan puolesta ja vastaan. Joulukuvaelmaa,
joululauluja ja joulukirkkoa on puolustettu ja vastustettu
suomalaisille tärkeänä perinteenä - ja hyvä niin. Joulu on epäilemättä
suomalaisille tärkeä perinne. Silti minua on ihmetyttänyt keskustelua
seuratessani, että miksi kukaan ei ole sanonut sitä, mikä on lopulta
kuitenkin mielestäni asian ydin ja puolustukselle terävin kärki:
Evankeliumin ilosanoma on julistamisen arvoinen asia.

Väitöskirjatyötäni varten olen joutunut tutustumaan uskontoihin
yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta. Haluaisin poimia sieltä
joitain tilastollisia tosiasioita, joiden nostaminen tuntuu erityisen
sopivalta näin joulun alla: Kristillisyys on yhteydessä
onnellisuuteen, terveyteen, avioliittojen kestävyyteen ja
tyydyttävyyttä, sekä käänteisesti rikollisuuteen, alkoholin ja
huumeiden liikakäyttöön, itsemurha-alttiuteen ja se lisää ahkeruutta
työpaikalla ja koulussa.

Luokkakoon merkitystä yliarvioidaan

Opetusministeri Henna Virkkunen (HS Mielipide 1.12.) muistutti
lukijoita siitä, että panostus peruskoulun luokkakokoihin on ollut
yksi vaalikauden keskeisimmistä painopistealueista.

Valitettavasti ei ole vahvaa näyttöä, että oppimistuloksia
peruskoulussa saataisiin merkittävästi parannettua luokkakokoa
pienentämällä.

Pro gradu –tutkielmani Helsingin yliopistossa perustui
PISA-aineistosta saatuihin tietoihin. Selvitin peruskoulun yhdeksännen
luokan oppilaiden lukutaidon oppimistulosten yhteyttä luokkakokoon.
Kun luokkakoko oli 15 ja 25 oppilaan välillä, ei luokan koolla ollut
vaikutusta oppimistuloksiin. Tulokseni vahvistivat aikaisempia
kansainvälisiä havaintoja, joiden mukaan luokkakoon ja oppimistulosten
välinen yhteys ei ole ilmeinen.

Olin ollut selvittämässä myös kuntien tekemiä kouluverkostoa koskevien
päätösten taustoja ja saanut vaikutelman, että kouluja lakkautettiin
myös turhaan kestämättömin perustein. Graduni valmistuttua olin
huolissani, että havaintoani luokkakoosta käytettäisiin väärin, yhtenä
argumenttina koulujen lakkauttamiseen.

Nykyhallituksen erityispanostus luokkakokojen pienentämiseen herättää
nyt huolen toiseen suuntaan. Onko kymmenien miljoonien satsaus
luokkakokoihin järkevää, jos sen vaikuttavuudesta ei ole vahvaa
näyttöä?

Luokkakoko on yksi helpoimmin seurattavia koulutuksen mittareita.
Siksi on luonnollista, että sen kehitykseen kiinnitetään paljon
huomiota. Oppimistuloksiin vaikuttaa kansainvälisten tutkimusten
mukaan kuitenkin eniten opettajan laatu. Laatua ei selitä ainakaan
yksinomaan opettajan saaman koulutuksen määrä. Uskon, että suomalaisen
perusopetuksen poikkeuksellisen laadukkuuden syy on se, että
opettajuus on Suomessa arvostettua. Meillä on edelleen paljon ihmisiä,
jotka haluavat opiskella opettajaksi.

Luokkakokojen pienentäminen on iso taloudellinen satsaus. Siksi
olisikin järkevää etsiä sen ohelle ja sijasta muita, tehokkaasti
opettajien arvostusta ja laatua sekä oppimistuloksia parantavia ja
ylläpitäviä keinoja.

Taloustieteen tarpeista

Anna Laukkanen (SS Nimellä 13.12.) kirjoitti modernista
taloustieteestä, joka on horjuttanut perinteisen taloustieteen
perustuksia. Perinteisen taloustieteen ihmiskuva on kuva ihmisestä,
joka tekee johdonmukaisia ratkaisuja, jonka sydän on muuttumaton,
jonka tekemisiä ohjailevat ulkoiset resurssirajoitteet ja joka on
ohjelmoitu maksimoimaan henkilökohtaista hyvinvointiaan. Minulle
kaikkein vaikeimmin sulatettava on oletus sydämen muuttumattomuudesta.

Mielestäni jokaisen taloustieteilijän ensisijainen tehtävä on koettaa
muokata itsestään ja sitten toisista sellaisia ihmisiä, että he
kykenevät tekemään oikeita ratkaisuita. Niin kauan kuin kysymys
paatumisen ja parannuksen mahdollisuudesta sivuutetaan,
taloustieteilijöiden on mahdollista sivuuttaa kysymykset oikeasta ja
väärästä. Ihmisen sydän on kykenevä muutokseen. Ja ihmisen valinnat
vaikuttavat siihen, paatuuko sydän vai paraneeko se.

Modernit taloustieteilijät ovat pyrkineet selvittämään ihmisten
päätöksenteon todellisia perusteita. Toivon ja uskon, että uusi
taloustieteellinen ihmiskuva on entistä realistisempi. Nyt kun
taloustieteissä on kääntymässä uusi lehti, tulisi siellä kiinnittää
erityistä huomiota ihmisen hyvinvoinnin todellisiin perusteisiin. Ne
eivät ole yhäti kasvavissa bruttokansantuotteissa, vaan yhäti
jalostuvissa ihmissydämissä.

Kuka rakastaisi minua niin paljon, että kertoisi minulle totuuden itsestäni

Esko Piiroinen totesi (Ilkka Mielipiteet 16.11.), että kirkon
konservatiivit eivät välttämättä ole sellaisia, kuin mikä mielikuva
heistä on viime aikoina annettu. Olen samaa mieltä.

Ajattelen, että konservatiiviset kristityt ovat paljon parempia, kuin
moni tulee ajatelleeksikaan:

Tilastojen perusteella, konservatiiviset kristityt antavat
keskimääräistä huomattavasti enemmän aikaa ja rahaa
hyväntekeväisyyteen.

He tekevät vähemmän rikoksia, ovat ruumiiltaan ja hengeltään
terveempiä ja tekevät ahkerammin töitä.

He lintsaavat vähemmän koulusta ja töistä, elävät kestävämmissä
parisuhteissa ja käyttävät vähemmän huumeita ja alkoholia.

He ovat tyytyväisempiä avioelämäänsä ja elämäänsä yleensä.

Mutta ärsyttävintä lienee kuitenkin se, että he kertovat meille
totuuden itsestämme.

Olen joskus kysynyt tuntemiltani nuorilta, että kuka heitä kaikkein
eniten ärsyttää. Ylivoimaisesti yleisin vastaus on: Oma äiti. Saman
vastauksen saan, kun kysyn sitä, että kenen kanssa useimmin riitelet,
kuka sinua useimmin kritisoi ja kuka puuttuu elämääsi kaikkein eniten.

Uskon, että uskovat ärsyttävät meitä samasta syystä kuin meidän
äitimmekin ärsyttää: He rakastavat meitä, eivätkä siksi voi sietää
meissä mitään pahaa.

Jotta voisi välttyä haukkumasta väärää puuta, on välillä hyvä pysähtyä
kysymään itseltään: “Kuka rakastaisi minua niin paljon, että kertoisi
minulle totuuden itsestäni?”

Kysymyksiä ja vastauksia

Ahti Muttonen (Ksml Mielipide 18.11.) esitti kirjoituksessaan
neljä kysymystä:

1. Jos homous olisi valinnainen ominaisuus, miksi homonuorten
itsemurhariski on 2-3-kertainen?

2. Miksi homous kielletään Raamatussa?

3. Voivatko ruskeasilmäiset rukoilemalla muuttua sinisilmäisiksi?

4. Miksi tupakointia ei kielletä Raamattuun valituissa kirjoituksissa?

Ensimmäiseen kysymykseen liittyen haluaisin todeta, homous on
valinnainen ominaisuus siinä mielessä, että ihminen voi tehdä
valintoja, jotka tekevät hänestä enemmän tai vähemmän homon.

Yksi niistä teoista, jotka tekevät ihmisestä enemmän homon, on
homoseksuaalisille taipumuksille periksi antaminen.

Uskon, että vapaaehtoinen homoseksuaalisuuden harjoittaminen tekee
ihmisestä huonomman ja uskon, että mitä huonompi ihminen on, sitä
alttiimpi hän on tekemään itsemurhan, mutta ihmisen pahuus ei ole
ainoa syy itsemurhan tekemiseen, eikä homoseksuaalisuuden
harjoittaminen ainoa tapa tehdä pahaa, joten homoseksuaalien suureen
itsemurha-alttiuteen ei varmaankaan ole yhtä ainoaa syytä.

Kuitenkin, mitä enemmän homoseksuaali antaa periksi homoseksuaalisille
taipumuksilleen sitä alttiimpi uskon hänen olevan itsemurhalle.

Toiseen kysymykseen vastaan, että homoutta taipumuksena ei kielletä
Raamatussa, eikä varmaan missään muuallakaan vakavasti otettavassa
kirjallisuudessa, koska siinä ei ole mitään mieltä. Ei olemassa olevaa
taipumusta voi moraalisessa mielessä kieltää.

Homoseksuaalisten taipumusten olemassaolon voi tietenkin kieltää
itseltään, mutta siihen Raamattu ei kannusta. Raamattu kehottaa
ihmistä tunnustamaan heikkoutensa.

Homoseksuaalisuuden harjoittaminen kielletään Raamatussa, koska se on
väärin ja Jumalan tahdon vastaista.

Kolmanteen kysymykseen toteaisin, että ruskeasilmäisen muuttaminen
sinisilmäiseksi ei kaikkivaltiaalle Jumalalle ole edes vaikeaa, mikäli
Hän niin tahtoo.

Uskon, että ihminen voi olla halutessaan olla yhteydessä Jumalaan ja
täten saattaa Jumalan voiman vaikuttamaan maailmassa tavalla, jolla se
olisi muutoin mahdotonta.

Toisin sanoen, en usko, että ruskeasilmäinen voi muuttua
sinisilmäiseksi rukoilemalla, mutta uskon, että ihminen voi muuttua
sinisilmäiseksi rukouksen kautta, Jumalan avulla.

Neljänteen vastaisin, että siinä määrin kuin tupakointi on
riippuvuutta aiheuttavaa ja terveydelle haitallista, se kielletään
Raamatussa.

Tätä periaatetta kuvaa mielestäni hyvin Paavalin toteamus
Ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä: “Kaikki on minulle luvallista -
mutta kaikki ei ole hyödyksi. Kaikki on minulle luvallista - mutta en
saa antaa minkään hallita itseäni.”

Mitä tahtoo Marjaana Mikkonen?

Marjaana Mikkonen (UJ Mielipide 5.12.) toteaa

kansanedustajaehdokkaana, että yhteiskuntapoliittisiin päätöksiin

vaikuttaa vahvasti päättäjien arvomaailma. Tämä on varmasti totta.

Mutta mikä on Mikkosen oma arvomaailma? Mikä saa hänet korottamaan

äänensä eduskunnassa jos hän sinne pääsee?

Hän sanoo olevansa pehmeiden arvojen ja ihmisyyden puolustaja. Mutta

onko hän uskonnollinen vai uskonnoton ihmisyyden puolustaja? Onko hän

kristitty, buddhalainen, konfutselainen, hindulainen, islamilainen,

taolainen vai marxilainen ihmisyyden puolustaja?

Mitä hän haluaa tehdä mainitsemilleen epäkohdille ja MIKSI?

Pahoin pelkään, että jos Marjaana Mikkonen pääsisi eduskuntaan, olisi hän

monen muun siellä jo ennestään olevan ja sinne menevän mukana

anarkisti. Tarkoitan anarkistilla henkilöä, jolla ei ole mielessään

mitään arvomaailmaa ja joka on käytännössä kaikkien tuulien

huojuteltavissa.

Vallankumouksellinen saattaa olla vaarallinen henkilö, mutta ainakin

hänessä on etu anarkistiin nähden, että hänellä on mielessään selvä

tavoite. Saatana on kristillisen uskon mukaan vallankumouksellinen ja

erittäin vaarallinen sellainen, mutta hänelläkin on anarkistiin nähden

se etu, että hän tahtoo jotakin. Mutta mitä tahtovat meidän

kansanedustajaehdokkaamme? Mitä tahtoo Marjaana Mikkonen?

Alkoholin hallinnasta

Vesa Vuorisen (MT 17.11.) totesi, että kielteinen suhtautuminen
alkoholiin on yhtä hyvin mahdollista saavuttaa, kuin se on saavutettu
suhteessa tupakkaankin. Alkoholin liikakäytöstä huolestuneena olen
myös taipuvainen ajattelemaan, että ehkä on välttämätöntä liittää
alkoholiin kielteisiä mielikuvia. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että
kielteisen mielikuvan luominen ei ole ainoa tapa ratkaista
alkoholiongelmaa.

Itsepäisen eläimen, kuten aasin tai muulin, saa liikkeelle joko
lyömällä sitä kepillä tai tarjoamalla sille porkkanaa. Kielteisten
mielikuvien luominen, kuten alkoholistin maksan näyttäminen
alakoululaisille, on mielestäni kuin keppi. Se saattaa ehkäistä
alkoholinjuontia, mutta samalla se jättää pidättyvän mieleen
epämukavia mielikuvia.

Uskonnolliset esikuvat ovat kuin porkkana. Ihminen voi mietiskellä
Jeesuksen Kristuksen elämää ja tekoja tai alkoholistin maksaa ja täten
saavuttaa raittiuden, mutta olen varma, että se joka ajattelee
Jeesuksen Kristuksen elämää ja tekoja on luonteeltaan iloisempi.

Vuorinen vetosi vanhempiin nuorten juomisen rajoittamiseksi.
Vanhempien esimerkki on tärkeä, mutta valitettavan usein riittämätön.
Siksi halusin tuoda esille tämän uskonnollisen puolen alkoholin
väärinkäytön ehkäisemisessä.

Raamattu ei kiellä alkoholia, eikä suhtaudu alkoholiin itseensä
kielteisesti, vaikka juopumisen se kieltääkin. Raamattu kyllä
muistuttaa että taivasten valtakunta ei ole juomareiden, mutta ennen
kaikkea se muistuttaa meitä siitä, että Jumalan on rakastanut jokaista
juopumisesta lohtua etsivää niin paljon, että antoi ainokaisen
Poikansa.

Konservatiivisten kirkkojen vahvuudesta

Kalevan pääkirjoituksessa (17.11.) todetaan, että seurakuntavaalien
sittenkin alhaiseksi jäänyt äänestysaktiivisuus on pettymys verrattuna
niihin ladattuihin ennakko-odotuksiin.

Olisiko niin, että media- ja nettikohua seurataan ja kärjekkäitä
kirkon opin vastaisia mielipiteitä esitetään, koska niiden
esittämisellä saa itselleen myönteistä julkisuutta, mutta nämä seikat
eivät välttämättä vie äänestyskoppiin tai kirkonpenkkiin, koska
lopultakaan niiden esittäjät eivät ole kiinnostuneita kirkon
hyvinvoinnista.

Yhdysvalloissa vanhojen protestanttisten kirkkojen jäsenkato koettiin
jo paljon ennemmin kuin meillä täällä Suomessa. Kuitenkaan kaikki
kirkkokunnat eivät menettäneet jäseniään, vaan kaikkein
konservatiivisimmat kirkkokunnat lisäsivät jäsentensä määrää. Sama
kehitys näkyy täällä Suomessakin.

George Mason Universityn professori Laurence Iannaccone uskoo, että
vapaamielisten kirkkojen ongelmaksi on muotoutunut vapaamatkustaminen.
Niitä ääniä, jotka kirkon oppia kritisoivat ei tulisi kuunnella.

Vaikutusvaltaisessa kirjoituksessaan konservatiivisten kirkkojen
vahvuudesta, hän selittää kuinka dogmaattisuus ja pyhän elämän
vaatimukset tekevät kirkkokunnasta menestyvän.

Konservatiiviset kirkot onnistuvat houkuttelemaan jäseniksi ihmisiä,
jotka tosiaan tekevät jotain muutakin kuin vain vastustavat.

Jo edesmenneen yhteiskuntatieteilijän, Dean Kelleyn, neuvot
protestanttisille kirkkokunnille ovat edelleenkin ajankohtaiset. Jos
haluat menestyä kirkollisilla markkinoilla:

1. Älä kiinnitä erityistä huomiota ulkopuolisten mielipiteisiin.
Kirkkokunnan johdon täytyy omata valmius leimautua hulluksi maailman
silmissä.

2. Ulkopuolisten ei tule saada ohjata kirkon sisäisiä ratkaisuja.
Kirkon ei tule olla demokraattinen ja hellä siinä mielessä, että
ulkopuoliset vaikuttaa sen päätöksentekoon.

3. Kirkon tulee itse määritellä omat ja ulkopuolisen maailman tarpeet,
eikä antaa ulkopuolisen maailman niitä määritellä.

4. Ja ennen kaikkea, dogmaattisuuden ja pyhän elämän vaatimusten tulee
olla määrittelevänä tekijänä kaikissa kirkon sisäisissä päätöksissä.

Kauniita sanoja, vääriä johtopäätöksiä

Torstaivieras Pekka Masonen (Al 18.11.) lainasi Rudyard Kiplingin
eksoottista runoa intialaisesta rosvopäällikkö Kemalista, joka joutui
englantilaisen sotapäällikön takaa-ajamaksi, mutta vangitsikin lopulta
takaa-ajajansa. Lopulta sotapäällikkö ja rosvopäällikkö ystävystyivät
keskenänsä.

Masosen kehottaessa lukijoita “innokkaasti hokemaan” Kiplingin sanoja,
on mielestäni hyvä muistaa kolikon toinenkin puoli. Kiplingin
aikalaiset syyttivät Kiplingiä juurettomuudesta. Hän oli mies, niin
sanottiin, joka matkusti ympäri maailmaa, mutta ei ollut kotonaan
missään. Kun Kipling sanoi, että Englantia ei voi oppia tuntemaan
muuta kuin asumalla sen ulkopuolella, niin hänelle vastattiin, että se
ei tunne ketään, joka tuntee vain maailman.

Me suomalaiset matkustamme yhä enemmän ja meillä on yhä enemmän
rakastajia, mutta olisiko niin, että mekään emme ole kotonamme
missään, emmekä kaikista rakastajistamme huolimatta ole löytäneet
todellista rakkautta.

Jeesus muistutti meitä siitä tärkeästä totuudesta, että jos nisunjyvä
ei kuole, niin se ei tuota hedelmää. Jokaiseen ihmissuhteeseen,
jokaiseen harrastukseen ja työhön kuuluu vaihe, jossa se alkaa, ensi
innostuksen jälkeen, tuntua tylsältä. Mutta jos silloin luovutamme,
niin emme ikinä opi pitämään mistään.

Jos olemme niin kuin se Kiplingin kuvaava mies, joka kesti mitä
tahansa, kauhuja tai nälkää, mutta ei sitä, että jäisi pysyvästi
yhteen paikkaan, niin lopulta menetämme kykymme nauttia mistään
paikasta. Jos sen sijaan jäämme yhteen paikkaan ja juurrumme, niin
huomaamme, että yllättäen löydämmekin yhä uusia kiinnostuksen
kohteita.

Sisältö ratkaisee

Karjalaisen pääkirjoituksessa (17.11.) tarjottiin parempaa
markkinointia ratkaisuksi kirkon jäsenkatoon. Ehdotus osoittaa, että
kirjoittaja ei tiedä paljoakaan uskonnollisista yhdyskunnista, eikä
niiden menestymiseen vaikuttavista tekijöistä.

Kirkkojen jäsenkato ei ole uusi ilmiö. Yhdysvalloissa 1950-luvulla
useat vanhoista protestanttisista kirkoista menettivät suuren osan
jäsenistään. Toiset kirkkokunnat menettivät kuitenkin enemmän jäseniä
kuin toiset - ja jotkut jopa kasvoivat. Kaikkein vapaamielisimmät
kokivat suurimman jäsenkadon ja kaikkein konservatiivisimmat kasvoivat
nopeimmin.

Vastaavan kehityksen voi huomata Suomessa juuri tällä hetkellä.
Luther-säätiö on kasvanut ja voi hyvin. Nokia-mission
jumalanpalveluksissa käy enemmän väkeä, kuin kirkon
jumalanpalveluksissa yhteensä - varsinkin jos ei oteta huomioon kirkon
lestadiolaisia, evankelisia, rukoilevaisia, viidesläisiä ja
rukoilevaisia jäseniä.

Yhdysvaltalaiset tutkijat ovat melkein yhtä mieltä siitä, että kirkon
jäsenkadon voi varmistaa seuraavilla menetelmillä:

1. Tarvitaan erityisen huomion kiinnittämistä ulkopuolisten
mielipiteisiin, kirkkokunnan johdolta halua säilyttää hyvä imago
maailman silmissä.

2. Kirkkokunnan tulee olla mahdollisimman demokraattinen ja hellä
sisäisissä ratkaisuissaan niin, että ulkopuoliset saavat määritellä,
mitä demokraattisuus ja hellyys tarkoittaa.

3. He ovat herkkiä täyttämään tarpeita, jotka ulkopuolinen maailma määrittelee.

4. He eivät anna dogmaattisuuden, tuomitsevan moralismin ja pyhän
elämän vaatimusten olla edellä mainittujen tavoitteiden esteinä.

Sitä saa, mitä tilaa

Visa Sarinko (UJ Mielipide 14.11.) kirjoitti olevansa kurkkuaan myöten
täynnä homokeskustelua, jota hänen mukaansa käydään kaikissa medioissa
jatkuvasti. Herää kysymys siitä, että miksi Visa Sarinko sitten itse
haluaa herättää homokeskustelun eloon vielä kerran. Paras tapa
lopettaa keskustelu homoudesta on lopettaa keskustelu homoudesta, eikä
aloittaa sitä. Luulen, että hän herättää homokeskustelua, koska, kuten
hän itse sanoo: Vaalit lähestyvät. Ja vielä enemmän: Hän on pyrkimässä
itse ehdolle.

Olipa syy mikä tahansa, niin on hienoa, että hän nostaa keskustelun
homoudesta pinnalle. Homoudesta keskusteleminen on hyödyllistä, koska
homokeskustelussa on syvimmiltään kyse Raamatun auktoriteetista.
Suhtautuminen Raamattuun on minulle elämän ja kuoleman kysymys. Siitä
on tärkeää keskustella. Homoseksuaalisuuden harjoittaminen on
kielletty Raamatussa hyvin selvin sanoin. Jos hyväksymme
homoseksuaalisuuden harjoittamisen, me samalla vesitämme Raamatun
auktoriteetin. Siksi kysymys on niin keskeisen tärkeä.

Visa Sarinko peräänkuulutti rohkeita uudistajia, jotka välittäisivät
aidosti lähimmäisistään. Ja hän antaa ymmärtää, että rohkeita
uudistajia syntyy sitä enemmän, mitä suopeammin suhtaudumme
homoseksuaalisuuteen. Niin kuin hän kirjoituksellaan herättää
homokeskustelua kirjoittamalla homokeskustelua vastaan, samoin
pelkään, että hän on vaarassa aikaansaada lisää välinpitämättömiä
ihmisiä, kirjoittamalla aidon välittämisen puolesta. Hänen käyttämänsä
menetelmät ovat kummankin ilmaisemansa tavoitteen saavuttamiseen
sopimattomat.

Minua loukkaa se, kun ihmiset kutsuvat minua kylmäksi ja kovaksi
ihmiseksi, mutta jos olen kylmä ja kova ihminen, se, että ihmiset
mainitsevat siitä, on usein parasta, mitä ihmiset voivat minulle
tehdä. Samoin luulisin, että homoseksuaaleja loukkaa se, että heitä
muistutetaan siitä, että heidän elintapansa ovat Jumalan tahdon
vastaisia, mutta jos ne ovat todella sitä, niin silloin sen sanominen
saattaa olla parasta mitä homoseksuaalille voi tehdä. Kunhan se
sanominen tapahtuu lempeästi ja sävyisästi.

Usko pois Usko Pois!

Aamulehdessä (9.11.) nimimerkki “Usko Pois” kirjoittaa, että: “Jos
jumala on, me emme tiedä siitä mitään” ja jatkaa muutama kappale
myöhemmin, että: “Jos elän niin oikein ja hyvin kuin pystyn, se
riittää myös mahdolliselle jumalalle.”

Minusta tämä kirjoitus alleviivaa sitä tosiasiaa, että halusipa
ihminen sitä tai ei, niin jotain hän tietää Jumalasta joka
tapauksessa. Ihminen tietää, että Jumala on oikeudenmukainen. Ihminen
ei voi elää ajattelematta, että on olemassa todellinen oikea ja väärä.
Jos on olemassa todellinen oikea ja väärä, niin silloin täytyy olla
jotakin joka on ollut aina olemassa, joku joka tuon oikean ja väärän
on määritellyt. Kaikki ymmärtävät, että se on Jumala. Jumala on
oikeudenmukainen.

Ihmiset tietävät Jumalasta jotakin myös luonnon välityksellä.
Luonnontutkija Charles Darwin muistelee omaelämäkerrassaan, että
kirjoittaessaan tunnettua teostaan lajien synnystä, hän oli
vakuuttunut Jumalan olemassaolosta johtuen: “Siitä suunnattomasta
vaikeudesta tai oikeammin mahdottomuudesta hahmottaa tätä suunnatonta
ja ihastuttavaa maailmankaikkeutta pelkän sattuman tuloksena”. Jumala
on suuri taiteilija.

Mutta kristityt väittävät, että Jumalasta voi tietää enemmän. Se on
hyvä uutinen, sillä pelkästään omaatuntoaan tarkkailemalla Jumalasta
saattaisi saada hyvin armottoman kuvan ja pelkästään luontoa
tarkastelemalla ihminen saattaisi päätyä palvomaan julmaa Jumalaa,
joka on “luonnollinen valitsija”.

Noin kaksi tuhatta vuotta sitten Palestiinassa vaikutti mies, joka
sanoi olevansa Jumala. Kuoltuaan hän nousi kuolleista. Ehkä
leimaa-antavinta hänen elämässään oli se, että hän rakasti ihmisiä.
Jos hän todella oli Jumala, niin kuin uskon hänen olleen, silloin
meillä on perusteita uskoa, että Jumala rakastaa meitä. Tällä tiedolla
on voima muuttaa meidät kokonaan. Se voi saada kenet tahansa uskomaan,
toivomaan ja rakastamaan.

Kun tieteen monitaiturilta, Albert Einsteinilta, kysyttiin Jeesuksen
historiallisuudesta, hän sanoi uskovansa sen “ilman muuta“. Hänen
mielestään evankeliumeja ei voinut lukea tuntematta Jeesuksen
todellista läsnäoloa. Suosittelen nimimerkkiä “Usko Pois” lukemaan
evankeliumeja. Ehkä hän oppisi sieltä jotain uutta Jumalasta.

On tehtävä valinta

Maija Salminen (HS 9.11) toteaa, että: "Valtion tulisi ajaa
valtion toiminnan sekulaaristamista, koska se on ainoa keino saada
kaikki kansalaiset ja uskomusjärjestelmät samalle viivalle." Haluaisin
muistuttaa hänelle, että myös sekularismi on uskomusjärjestelmä.
Nykysuomen sanakirjan mukaan sekularismi on "kristinuskon
iäisyysnäkökohdat syrjäyttävä, tähän maailmaan kiinnittynyt henki".

Kristittynä en ole erityisen innostunut Maija Salmisen ehdotuksesta,
mutta se nostaa kuitenkin esille hyvin tärkeän näkökohdan: Kaikkien
uskomusjärjestelmien pitäminen samalla viivalla ei johda ainoastaan
virheelliseen väitteeseen, vaan myös sanonnan sisäiseen
ristiriitaisuuteen. Valtiossa ei voi yhtä aikaa vallita sekä tähän
maailmaan, että tulevaan kiinnittynyt henki. Näiden väliltä on tehtävä
valinta.

Kokemukset Neuvostoliitosta ovat hyvänä muistutuksena siitä, että
sekulaarinen valtio ei välttämättä ole autuuden tae, mutta esimerkkejä
löytyy sitäkin lähempää. Suomen valtio on nykyään paljon sekulaarimpi
kuin vielä vähän aikaa sitten. Valtion kouluista on vähitellen
poistettu tai ollaan parhaillaan poistamassa ruokarukoukset,
hengelliset aamunavaukset ja tunnustuksellinen uskonnonopetus. Ja
vaikka suomalaiset nuoret elävät samaan aikaan ennennäkemättömän
taloudellisen hyvinvoinnin ympäröimänä, silti: Alle 26-vuotiaiden
yleisin kuolinsyy on itsemurha. Alle 30-vuotiaiden sairauspäivät
mielenterveysdiagnoosila ovat kasvaneet lähes 50 prosenttia viidessä
vuodessa. Eniten ovat kasvaneet 16-19-vuotiaiden masennus. He saivat
sairauspäivärahaa 75 prosenttia enemmän kuin viisi vuotta aiemmin.
Alaikäisten potilaiden määrä psykiatrissa sairaalahoidossa on
kaksinkertaistunut 10 vuoden sisällä. Suurin lisäys on tapahtui
13-17-vuotiaiden tyttöjen kohdalla, jossa kasvu oli lähes
kolminkertainen.

Näyttää siltä, että vaikka kristinuskon hylkääminen ei johtaisikaan
helvettiin, johon uskon sen kyllä lopulta johtavan, niin
mielisairauteen se johtaisi jokatapauksessa. Siksi Jeesuksen kehotus
onkin niin ajankohtainen, kun hän sanoo: "Älkää murehtiko: "Mitä me
nyt syömme?" tai "Mitä juomme?" tai "Mistä me saamme vaatteet?" Tätä
kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää
kyllä, että tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan
valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan
kaikki tämäkin." Kristinusko on tämän valtion hyvinvoinnin perusta.