Aino Kanniainen (SS Lukijalta 22.2.) kirjoitti, että nuoruus on
herkkää vaihetta, jolloin vaihtoehdot rakentaviin ja tuhoaviin
ratkaisuihin ovat pienestä kiinni. Uskon, että hän on oikeassa.
Englantilainen runoilija William Wordsworth ajatteli, että vauva tulee
maailmaan Jumalan luota ja aina nuoruusikään saakka muistaa mistä hän
on tullut (Oodi, suomentanut Yrjö Jylhä):
“Ei murtamina vaivan, alasti emme aivan, vaan rippeet kimmelteistä
tulemme Luojan eestä: meit’ ympäröitsee lapsuusaikaan taivas! Kun
poika varttuu, yllä häämöttää jo varjot tyrmän ristikon, mut hänen
iloksensa valo jää, ain eessä on.”
Skottilainen kirjailija George MacDonald määritteli lapsuuden
olemuksen Jumalan läheisyydeksi. Kummatkin uskoivat, että lapsuusiän
onni on seurausta sanoinkuvaamattomasta yhteydestä kaiken Luojaan.
Sitä, kuinka suuri kristinuskon vaikutus nuorison hyvinvointiin
saattaisi olla, jos se saataisiin sinne siirrettyä, kuvaa mielestäni
hyvin yhdysvaltalaisen yhteiskuntatieteilijän Richard B. Freemanin
tekemä tutkimus afrikanamerikkalaisista nuorista miehistä: “Who
Escapes? The Relation of Churchgoing and Other Background Factors to
the Socioeconomic Performance of Black Male Youths from Inner-city
Tracts,”
Tutkimuksen mukaan nuorten kirkossakäyntiaktiivisuus oli paras
syrjäytymistä estävä tekijä. Perheenjäsenten hyvä työllisyystilanne ja
hyvä taloudellinen tilanne tulivat vasta kirkossakäynnin jälkeen.
Nuorten kirkossakäynti vaikutti myönteisesti ajankäyttöön, koulussa
käyntiin ahkeruuteen ja kielteisesti häiriökäyttäytymiseen, kuten
rikollisuuteen sekä huumeiden ja alkoholin käyttöön. Hänen käyttämänsä
aineistot olivat niin laajoja, että hän pystyi niiden perusteella
toteamaan, että kirkossakäynnin positiivinen vaikutus johtui aidosta
syy-seuraus suhteesta.
Wordsworth kuvaa nuoruudessa tapahtuvaa lankeamista runonsa loppuosassa:
“Kun nuorukainen vaeltaa, hän yhä on luonnon pappi pyhä; tien yllä
valo hohtaa, maan halki hänet johtaa; mies vihdoin kadottaa sen
kokonaan, se sammuu arkisumuun harmajaan.”
Mikäli me aiomme välttää nuortemme maallistumisen, syrjäytymisen ja
lankeamisen, tulisi yhteiskuntamme panostaa entistä voimakkaammin
kristilliseen nuorisotyöhön ja erityisesti niiden järjestöjen
nuorisotyöhön, jotka kannustavat nuorisoamme tekemään itsenäisen
ratkaisun Jumalan puoleen. Silloin nuorten tulevaisuus on turvattu.
herkkää vaihetta, jolloin vaihtoehdot rakentaviin ja tuhoaviin
ratkaisuihin ovat pienestä kiinni. Uskon, että hän on oikeassa.
Englantilainen runoilija William Wordsworth ajatteli, että vauva tulee
maailmaan Jumalan luota ja aina nuoruusikään saakka muistaa mistä hän
on tullut (Oodi, suomentanut Yrjö Jylhä):
“Ei murtamina vaivan, alasti emme aivan, vaan rippeet kimmelteistä
tulemme Luojan eestä: meit’ ympäröitsee lapsuusaikaan taivas! Kun
poika varttuu, yllä häämöttää jo varjot tyrmän ristikon, mut hänen
iloksensa valo jää, ain eessä on.”
Skottilainen kirjailija George MacDonald määritteli lapsuuden
olemuksen Jumalan läheisyydeksi. Kummatkin uskoivat, että lapsuusiän
onni on seurausta sanoinkuvaamattomasta yhteydestä kaiken Luojaan.
Sitä, kuinka suuri kristinuskon vaikutus nuorison hyvinvointiin
saattaisi olla, jos se saataisiin sinne siirrettyä, kuvaa mielestäni
hyvin yhdysvaltalaisen yhteiskuntatieteilijän Richard B. Freemanin
tekemä tutkimus afrikanamerikkalaisista nuorista miehistä: “Who
Escapes? The Relation of Churchgoing and Other Background Factors to
the Socioeconomic Performance of Black Male Youths from Inner-city
Tracts,”
Tutkimuksen mukaan nuorten kirkossakäyntiaktiivisuus oli paras
syrjäytymistä estävä tekijä. Perheenjäsenten hyvä työllisyystilanne ja
hyvä taloudellinen tilanne tulivat vasta kirkossakäynnin jälkeen.
Nuorten kirkossakäynti vaikutti myönteisesti ajankäyttöön, koulussa
käyntiin ahkeruuteen ja kielteisesti häiriökäyttäytymiseen, kuten
rikollisuuteen sekä huumeiden ja alkoholin käyttöön. Hänen käyttämänsä
aineistot olivat niin laajoja, että hän pystyi niiden perusteella
toteamaan, että kirkossakäynnin positiivinen vaikutus johtui aidosta
syy-seuraus suhteesta.
Wordsworth kuvaa nuoruudessa tapahtuvaa lankeamista runonsa loppuosassa:
“Kun nuorukainen vaeltaa, hän yhä on luonnon pappi pyhä; tien yllä
valo hohtaa, maan halki hänet johtaa; mies vihdoin kadottaa sen
kokonaan, se sammuu arkisumuun harmajaan.”
Mikäli me aiomme välttää nuortemme maallistumisen, syrjäytymisen ja
lankeamisen, tulisi yhteiskuntamme panostaa entistä voimakkaammin
kristilliseen nuorisotyöhön ja erityisesti niiden järjestöjen
nuorisotyöhön, jotka kannustavat nuorisoamme tekemään itsenäisen
ratkaisun Jumalan puoleen. Silloin nuorten tulevaisuus on turvattu.
No comments:
Post a Comment